Mun naisellisuus on ollut ikäni kadoksissa... Mulle on kehittynyt huono itseluottamus. Mä olen kokenut tekeväni vääryyden aina minun itseni vääryydeksi. Eli jos mä olen tehnyt jotain tyhmää, se mitä mä tein ei ollut vain tyhmää, vaan MINÄ olin tyhmä. Näin mä pienenä vanhempieni kasvatuksen käsitin. Ja nykyään tajuan sen täysin. En mä enää syytä vanhempiani, parhaansa ovat yrittäneet, tosin ne eivät vaan ikinä tule tajuamaan, että vahingossa ovat mua vahingoittaneet...

Muistan aina, ja vielä nykyäänkin, että äiti on aina antanut suurta painoarvoa vaatteille, koruille ja sille miltä kukakin näyttääulospäin. Mun olisi pitänyt olla kiinnostunut koruista, ja alennusmyynneistä, jotta olisin ollut äidilleni jotain. Nykyään se jo tajuaa, että mua ei vaan kiinnosta materia ja itteni pakkelointi viimeseen asti. Ja silti näytän mielestäni hyvältä.

Äiti sanoi mulle mun ollessa 10-vuotias, että kävelen kuin mies. ?! Jaa, saattoi olla jokin heitto vaan... Mutta se on jäänyt mun mieleen. Aika käsittämättömän tarpeeton kommentti, omalta äidiltä!!

Mun ensi-ihastus päätty siihen, että kuulin ihastukseni kaverilta etten ole tarpeeksi hyvännäköinen. :( Se tuntui silloin pahalta, tosin mä en muuttunut mitenkään ujoksi, vaan ehkä yli-itsevarmaksi. Se oli feikkaamista. Mua sattui. Tuntui tosi pahalta. 

Niinpä mä sitouduin mieheen, joka oli musta äärettömän mustasukkainen. Ja suhteen lopussa se olin minä, joka oli äärettömän mustasukkainen. Löysin vieraiden naisten intiimejä kuvia puhelimesta, ja viestejä. Löysin sivuhistoriasta ties mitä sivuja... Ja silti mä jatkoin. Musta tuntui pahalta... Syytin toisinaan itseänikin.

Sitten mä aloin kuuntelemaan itseäni, mä aloitin salilla käynnin (olin jättänyt harrastuksen odotusaikana) ja aloin tekemään asioita, joista nautin. Yhtäkkiä tuli olo -Mä en katsele enää yhtään kaltoinkohtelua, nimittäin mä aloin pitää itseäni hyvänä tyyppinä! :)

Nykyään on vaan välillä vaikea lähteä heittäytymään tilanteisiin, joissa voisi joutua satutetuksi. Esimerkiksi mun on vaikea olla naisellinen mun uuden miehenkin kanssa, koska pelkään tekeväni sen väärin -etten osaa, ja mut torutaan. Vaikka mä tiedän voivani luottaa, silti pelottaa laittaa itsensä likoon. Edellisen miehen kanssa mä ymmärrän sen lukon, joka mussa oli -mä suojelin itseäni. Nyt on eri mies, mies jonka kanssa mä voin olla oma itseni, mä koen suurta henkistä (ja fyysistäkin) yhteyttä tämän miehen kanssa. Ja toisinaan se pelottaa. Suurimmaksi osaksi mä tiedostan tämän kaiken, sen miksi mulla on sellanen huonouden olo, eli osaan ymmärtää itseni käytöstä ja tarvittaessa todellakin toimia toisin..!

Mulla on kaksi siskoa. Mä olen keskimmäinen. Mun isosisko kävi läpi kunnon murrosiän, ihan normiasetelman. Mutta mun vanhemmat olivat ihan helisemässä -kyllä mä nyt tajuan miksi. Mä katsoin sivusta, kun omia mielipiteitään ei saanut tuoda julki, ei hyvällä eikä pahalla. Ja jos isosiskoni oikein yritti pitää puoliaan, sai tukkapöllyä. Koin silloin turvalliseksi alkaa kiltiksi. Mulla ei ollut omia mielipiteitä (tai jos oli pidin tiedon omanani, häpeillenkin). Mutta ikinä mä en silti kokenut olevani hyväksytty, vaikka mä koitin kaikin puolin olla näkymätön, kiltti ja äidin mieliksi... En mä päässyt sen lähemmäksi vanhempiani, kuin isosiskokaan -vaikka mä olin kuinka mielinkielin.

Niinpä parikymppisenä päätin vaihtaa suuntaa -aloin hakemaan huomiota sitten kapinoimalla. Otin rikollistaustaisen, alkoon mieltyneen miehen, lopetin koulun ja tulin raskaaksi. Kuulostaa hurjalta. Mutta kyllä me oltiin onnellisia. Mun äitini vaan ei tykännyt -ja mä olin jollain sairaalla tavalla tyytyväinen. Äiti yritti vaikka millä keinoilla meitä erottaa. Me oltiin tosissaan onnellisia exän kanssa (ainakin sen mittakaavan mukaan, jonka silloin koin onneksi!!) -muutama vuosi. Nautittiin lapsistamme ja elämästä. Ikinä mä en tuntenut meidän olevan sielun kumppaneita, mä en osannut olla 100% oma itseni. Mieheni syyllisti mua, minä häntä. Hän löi mua (onneksi vain 3 kertaa), mä annoin anteeksi. Minä aloin pitämään mykkäkoulua, mies alkoi juomaan. Olisi pitänyt ajoissa tajuta meidän olevan liian erilaisia, ja lähtökohtaisesti vääristä syistä yhdessä. Mutta enhän mä enää voinut erota, muutenhan äitini olisi saanut mitä halusi. 

Parisuhde oli enää kulissia (vaikka oli hyviä hetkiäkin, ei kai sitä muuten olisi jaksanut). Mies oli juopporeissuillaan, riideltiin, miehellä oli toisia naisia, ja mun itseluottamus retuperällä... Miksi mulle tehdään näin?! Oli mun päällimmäinen kysymys. Kerta toisensa jälkeen mies katui, mä annoin anteeksi. Sovittiin että tämä oli viimenen kerta, kun mies loukkaa mua... Montahan kertaa näin sovittiin: ehkä reilu 300 kertaa. Sitten mä sen tajusin, eräänä päivänä kun mun luottamus oli taas kerran petetty ja miehen puhelimessa oli toisen naisen viestejä... Joo, sitten mä havahduin. Perkele! Tää on mun elämä. Ei mun äidin. Ei mun miehen. Vaan MINUN. Mua kohdellaan näin koska mä annan. Vaan en anna enää. Enkä sen jälkeen antanut. Ja tällä tiellä ollaan... Aina ei ole ollut helppoa. Välillä on tehnyt mieli palata takaisin -ennemmin tuttu helvetti kuin vieras taivas? Mutta ei se mene enää niin. Mä en suostu enää tekemään itselleni niin. Nyt mä rakastan itseäni.

 Mun vanhemmillani oli rankat lapsuudet. Äitini isä oli alkoholisti, mm. heilui kotipihalla kiväärin kanssa ja uhkasi ampua koko perheen. Isän isä oli niin ikään alkoholisti, petti isän äitiä ja häipyi lopulta nuoremman naisen kanssa hyläten perheensä. No, mitäs tästä. Mun vanhemmat selvisivät -päättivät että aikuisena elävät täysin toisin, heidän lapsensa eivät joutuisi kokemaan samaa kuin he. Siinä se, kun he ovat aikuisia, heidän ei tarvitse edes muistaa kokemaansa kaltoinkohteluaan. He tulisivat olemaan niiiiin vahvoja, että lapset eivät kokisi ikinä pettymyksiä -ikävistä asioista ei edes puhuttaisi, vaikka kaikilla olisi paha olla, niin hymyillään silti. Lapset saisivat kaiken, mitä tahtoisivat. Ja jos eivät ole tyytyväisiä, niin kyllä ovat kiittämättömiä kakaroita. Mitä kummaa he voivat vielä vaatia?! Ei kai nyt ainakaan rakkautta, läheisyyttä, turvaa kasvaa omaksi itsekseen?! Ei kai?

 

Mä käyn läpi mun lapsuutta, kaikkia siellä opittuja tapoja ja arvoja. Kuka mä oikein olen? Miksi mä olen nyt tässä? Sitä mä olen miettinyt vakavasti nyt 7 kuukautta. 7:ssä kuukaudessa on tapahtunut paljon: ero lasteni isästä (alkoholistista), muutto, rakastuminen, mummon kuoleminen, keskenmeno ja henkisesti kivuliaat yhteenotot äitini kanssa. Hän ei voi käsittää miksi mä nyt, 26-vuotiaana olen alkanut vaatimaan kunnioitusta ja tilaa elää omaa, omannäköistä elämää.

 

Mä olen kiitollinen. Ja onnellinen. Ne on mun päällimmäiset ajatukset. Tämä on ollut tuskaisen nautinnollinen ja opettavainen taival -mikä tosiaankin jatkuu! Luojan kiitos mä olen tällä matkalla. Onneksi mä havahduin mun elämään. Itseni takia, ja mun rakkaiden, mahtavien lasteni sekä uuden ihanan rakkauden takia, mutta ennenkaikkea Itseni takia.