Mulla on kaksi siskoa. Mä olen keskimmäinen. Mun isosisko kävi läpi kunnon murrosiän, ihan normiasetelman. Mutta mun vanhemmat olivat ihan helisemässä -kyllä mä nyt tajuan miksi. Mä katsoin sivusta, kun omia mielipiteitään ei saanut tuoda julki, ei hyvällä eikä pahalla. Ja jos isosiskoni oikein yritti pitää puoliaan, sai tukkapöllyä. Koin silloin turvalliseksi alkaa kiltiksi. Mulla ei ollut omia mielipiteitä (tai jos oli pidin tiedon omanani, häpeillenkin). Mutta ikinä mä en silti kokenut olevani hyväksytty, vaikka mä koitin kaikin puolin olla näkymätön, kiltti ja äidin mieliksi... En mä päässyt sen lähemmäksi vanhempiani, kuin isosiskokaan -vaikka mä olin kuinka mielinkielin.

Niinpä parikymppisenä päätin vaihtaa suuntaa -aloin hakemaan huomiota sitten kapinoimalla. Otin rikollistaustaisen, alkoon mieltyneen miehen, lopetin koulun ja tulin raskaaksi. Kuulostaa hurjalta. Mutta kyllä me oltiin onnellisia. Mun äitini vaan ei tykännyt -ja mä olin jollain sairaalla tavalla tyytyväinen. Äiti yritti vaikka millä keinoilla meitä erottaa. Me oltiin tosissaan onnellisia exän kanssa (ainakin sen mittakaavan mukaan, jonka silloin koin onneksi!!) -muutama vuosi. Nautittiin lapsistamme ja elämästä. Ikinä mä en tuntenut meidän olevan sielun kumppaneita, mä en osannut olla 100% oma itseni. Mieheni syyllisti mua, minä häntä. Hän löi mua (onneksi vain 3 kertaa), mä annoin anteeksi. Minä aloin pitämään mykkäkoulua, mies alkoi juomaan. Olisi pitänyt ajoissa tajuta meidän olevan liian erilaisia, ja lähtökohtaisesti vääristä syistä yhdessä. Mutta enhän mä enää voinut erota, muutenhan äitini olisi saanut mitä halusi. 

Parisuhde oli enää kulissia (vaikka oli hyviä hetkiäkin, ei kai sitä muuten olisi jaksanut). Mies oli juopporeissuillaan, riideltiin, miehellä oli toisia naisia, ja mun itseluottamus retuperällä... Miksi mulle tehdään näin?! Oli mun päällimmäinen kysymys. Kerta toisensa jälkeen mies katui, mä annoin anteeksi. Sovittiin että tämä oli viimenen kerta, kun mies loukkaa mua... Montahan kertaa näin sovittiin: ehkä reilu 300 kertaa. Sitten mä sen tajusin, eräänä päivänä kun mun luottamus oli taas kerran petetty ja miehen puhelimessa oli toisen naisen viestejä... Joo, sitten mä havahduin. Perkele! Tää on mun elämä. Ei mun äidin. Ei mun miehen. Vaan MINUN. Mua kohdellaan näin koska mä annan. Vaan en anna enää. Enkä sen jälkeen antanut. Ja tällä tiellä ollaan... Aina ei ole ollut helppoa. Välillä on tehnyt mieli palata takaisin -ennemmin tuttu helvetti kuin vieras taivas? Mutta ei se mene enää niin. Mä en suostu enää tekemään itselleni niin. Nyt mä rakastan itseäni.