Mun vanhemmillani oli rankat lapsuudet. Äitini isä oli alkoholisti, mm. heilui kotipihalla kiväärin kanssa ja uhkasi ampua koko perheen. Isän isä oli niin ikään alkoholisti, petti isän äitiä ja häipyi lopulta nuoremman naisen kanssa hyläten perheensä. No, mitäs tästä. Mun vanhemmat selvisivät -päättivät että aikuisena elävät täysin toisin, heidän lapsensa eivät joutuisi kokemaan samaa kuin he. Siinä se, kun he ovat aikuisia, heidän ei tarvitse edes muistaa kokemaansa kaltoinkohteluaan. He tulisivat olemaan niiiiin vahvoja, että lapset eivät kokisi ikinä pettymyksiä -ikävistä asioista ei edes puhuttaisi, vaikka kaikilla olisi paha olla, niin hymyillään silti. Lapset saisivat kaiken, mitä tahtoisivat. Ja jos eivät ole tyytyväisiä, niin kyllä ovat kiittämättömiä kakaroita. Mitä kummaa he voivat vielä vaatia?! Ei kai nyt ainakaan rakkautta, läheisyyttä, turvaa kasvaa omaksi itsekseen?! Ei kai?

Mä käyn läpi mun lapsuutta, kaikkia siellä opittuja tapoja ja arvoja. Kuka mä oikein olen? Miksi mä olen nyt tässä? Sitä mä olen miettinyt vakavasti nyt 7 kuukautta. 7:ssä kuukaudessa on tapahtunut paljon: ero lasteni isästä (alkoholistista), muutto, rakastuminen, mummon kuoleminen, keskenmeno ja henkisesti kivuliaat yhteenotot äitini kanssa. Hän ei voi käsittää miksi mä nyt, 26-vuotiaana olen alkanut vaatimaan kunnioitusta ja tilaa elää omaa, omannäköistä elämää.

Mä olen kiitollinen. Ja onnellinen. Ne on mun päällimmäiset ajatukset. Tämä on ollut tuskaisen nautinnollinen ja opettavainen taival -mikä tosiaankin jatkuu! Luojan kiitos mä olen tällä matkalla. Onneksi mä havahduin mun elämään. Itseni takia, ja mun rakkaiden, mahtavien lasteni sekä uuden ihanan rakkauden takia, mutta ennenkaikkea Itseni takia.